Joulukalenteri 2

Joulukalenterin toinen luukku paljastakoot sen salaisuuden, miten minun ja Petterin yhteinen taival on jatkunut näinkin pitkään. Eli kysymys kuuluu:

Miten olemme tässä?

Päättäväisyys. Se lienee suurin syy siihen, miten olemme taivaltaneet yhdessä kaikki nämä seitsemän ja puolivuotta. Vaikka Petteri on ollut paperilla minun vasta puolitoista vuotta,  olemme tarponeet yhdessä paljon kauemmin.

Jäin usein iltaruokinnan jälkeen talliin harjaamaan eläimiä, useimmiten olin Hepuli-muulin karsinassa, mutta yhtenä iltana huomasin karsinan vaihtuneen Petterin omaan. Kun kuulin ponin olevan vailla ylläpitäjää tai puoliylläpitäjää, tartuin tilaisuuteen heti. Olin tuolloin lukiossa kolmannella luokalla, helmikuussa muut lähtisivät lukulomalle, mutta omat suunnitelmat kantoivat työpaille seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Lukio jäi tuolloin kesken ja hain hevoskouluun yhteishaussa vastoin vanhempien tahtoa. Kesäkuussa Petterin omistaja alkoi kysellä ostaisinko ponin. En todellakaan ollut valmis omaan poniin! Eihän minulla ollut työpaikkaa, saatika järkevää tallipaikkaa. Opiskelupaikka varmistui kesäkuun lopulla ja sovimme Petterin omistajan kanssa, että katsotaan tilannetta uudestaan syksyllä kun kouluni olisi alkanut. Tiesin, että en todellakaan voisi ostaa ponia tässä vaiheessa, mutta elättelin erilaisia toiveita. Syyskuussa Petterin omistaja alkoi toden teolla tehdä kauppoja ponista, onneksi kuitenkin ylläpitoehdotukseeni suostuttiin ja pari viikkoa myöhemmin Petteri muutti opiskelupaikkakunnalleni. Matkaa oli tallille 6km ja siellä oli käytävä kahdesta kolmeen kertaan päivässä. Onneksi minulla oli autollinen kaveri, joka auttoi minua käyden välillä antamassa päiväheiniä ja hoiti Petterin silloin kun lähdin käymään kotona. Vaihdoin kuitenkin noin kuukauden jälkeen tallipaikkaa lähemmäs koulua, sillä tämän tallin hevoskaverit olivat muuttamassa muualle, Petteri ei ollut kotiutunut ja lähempää vapautui kerralla kolme tallipaikkaa. Uuteen talliin tullessamme, poni oli heti kuin kotonaan.

Kesäisin poni matkusti omistajiensa luokse, lähelle kotieläintilaa jossa Petteriin tutustuin. Poni oli yksin, vailla eläinseuraa, mutta vaikutti varsin tyytyväiseltä laitumeen ja pihattoasumiseen. Kävin liikuttamassa aina kun se vain oli mahdollista. Seuraavat pari vuotta meni samalla lailla, talvet Petteri oli opiskelupaikkakunnallani tai mukana harjoittelupaikoissa, ja kesät omistajansa luona. Ylläpitojakson viimeisenä kesänä Petteri lähtikin kanssani kolmeksi kuukaudeksi työssäoppimispaikalleni, ja omistajien luona poni viihtyi syyskuun alusta lokakuun puoleenväliin. Maaliskuussa 2015 tuli vastaan se päivä, kun oli aika päättää Petterin tulevaisuudesta. Olenko valmis ostamaan ponin? Olin miettinyt tätä jo pidempään, seuraavan kerran kun ponia tarjottaisiin minulle, olisin valmis. Olihan minulla vakituinen työpaikka ja hyvä tallipaikka. Päätin olla valmis ja kaupat tehtiinkin varsin pikaisesti. Vanhemmille kertominen olikin hankalaa, koska tiesin kuinka he olivat suhtautuneet ammatinvalintaani ja harrastukseeni. Eivätkä he todellakaan tienneet, että Petteri olikin matkustanut mukanani jo melkein neljä vuotta. 

Ilman tätä päättäväisyyttä Petteri olisi myyty ajat sitten johonkin muualle. Olisiko se ollut hyvä vai huono, sitä ei kukaan tiedä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma, päivääkään en ole katunut yhteistä taivaltamme. Olen onnellinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden oppia näin paljon Petterin kanssa. Toivon yhteisen matkamme jatkuvan vielä pitkään, meillä on vielä paljon opittavaa toisiltamme. Jälkikäteen ajateltuna otin melkoisen riskin, olisihan meille voinut käydä huonostikin. Onneksi silloiset Petterin omistajat olivat joustavia ja näkivät asian monelta kantilta, ja onneksi itselläni oli järki päässä ja apu todella lähellä. Meillä on ollut onnea niin tallipaikoissa kuin ystävissäkin, ilman näitä olisimme toden totta olleet pulassa moneen kertaan.

27.11.2016