Parhaat ystäväni

Minulla on ollut todella huono tuuri eläinteni kanssa, tai sitten eläinkantani alkaa olemaan jo niin vanhaa, että se on väistämätöntä.

Nalle

Toukokuussa 2011 Nallelta meni etukäpälä poikki, eikä hänellä ollut ikää vuottakaan. Se ei onneksi ollut avomurtuma ja pieneläinklinikalla ehdotettiikin lopetuksen lisäksi kipsiä. Kipsaukseen päädyttiin kanin nuoren iän vuoksi. Ensin pidettiin sitä noin 6vk ja kontrollin jälkeen toiset 6vk. Eläinlääkäri sanoi, ettei ollut ikinä aiemmin tehnyt kanille vastaavaa, mutta vakuutti sen onnistuvan ilman suurempia ongelmia. Nalle ei vaikuttanut kipeältä, vaikka varmasti sitä oli. Reipas pupu kuitenkin selviytyi tästä hyvin.

Heinäkuussa 2013 Nalle koki saman kohtalon, mutta takajalkaan. Nyt ei hyvältä näyttänyt. Lähdin viemään häntä samaiselle klinikalle, arvatenkin tiesin mikä oli edessä. Ei auttanut, oli pakko lopettaa. Nalle oli todella huonossa kunnossa ja jo kerran tämän kokeneena, olisi vain parempi antaa hänen mennä. Sinä samaisena päivänä Nalle lopetettiin ja nyt hänen lepopaikkansa on Vahangalla, siellä missä hän on syntynytkin.

Nallen ensimmäinen onnettomuus tapahtui hänen synnyinkodissaan. Hän oli todella innokas kaivaja ja oletettavasti etukäpälä jäi kiinni lattian ja seinän väliin tai kalteriin, josta riuhtoessaan meni poikki. Toinen onnettomuus tapahtui meillä kotona tarhatessa. Olin ollut täysin vakuuttunut, että meidän tarha oli turvallinen myös Nallelle, mutta olin ilmeisen väärässä. Sen jälkeen kyllä aitaus meni korjaukseen ja mahdollisesti tulevaksi kesäksi teen kokonaan uuden.

Tähti, Timmy & Nalle

Kulkuri II

Vain neljän kuukauden ikäisenä Timmy repi veljensä Kulkurin selän auki. Tuloksena oli iso haava, josta näkyi ihan selvästi lihakset. Mitään muuta ei ollut rikki kuin nahka. Ei muuta kuin eläinlääkärin vastaanotolle poika ommeltavaksi. Pelkäsin, että kaveri ei selviä tästä. Itse sain olla pitämässä pupun korvia ettei ne menisi haavaan, koko ajan seurasin kuitenkin hengitystäkin. Niin vain selkä saatiin ommeltua ja jatko olikin ratkaiseva. Seuraavat päivät Kulkuri vietti kuivaushuoneen lämmössä saaden säännöllisesti antibioottia pistoksina. Niin vain kävi, että tämä kaveri selvisi vain säikähdyksellä.

Seuraavana päivänä tapahtuneesta meidän olisi pitänyt lähteä kastraatioon molempien poikasten kanssa. Matkassa oli kuitenkin vain Timmy, jolle olin vihainen. Mietin kauan vienkö Kulkuria jatkossa kastraatioon ylipäätään, mutta lopulta 8kk ikäisenä hänkin sai saman kohtalon kuin talon muutkin pojat.

Eilen huomasin Kulkurin kyljessä patin ja lähdin selvittämään asiaa. Vaikuttaisi olevan rasvapatti, toivon ainakin niin. Miten huono onni voi kanien kanssa olla? Luulen, että jatkossa siirryn vain rotukaneihin!

Petteri 17.3.2014 aamuheinillä

Eilen nousseen epätoivon myötä tänä aamuna taas muistin miksi oikein teen tätä, miksi minulla ylipäätään on eläimiä. Lähdin matkaan kaverin pyörällä, joka on todella raskas polkea (omastani on kumi puhki). Oli kylmä, koska en osannut pukeutua oikein. Minun piti hoitaa tänä aamuna aamutalli; viedä ponit ulos ja kantaa vedet. Kun sain Petterin tarhaan jäin katselemaan kuinka upea näky oli, kun poni juoksi paalinsa luo hengitys höyryten ja jäi syömään heiniään. Mahtava auringon paiste. Vein muutkin hepat ulos, miten mahtava aamu olikaan. Aurinko lämmitti huomattavasti, vaikka pakkasta oli viitisentoista astetta.

Näky oli parempi kuin tuo kuva, mutta ainakin tämä muistuttaa miksi teen tätä, miksi uhraudun polkemaan lähes päivittäin tallille, säässä kuin säässä, ja hoidan kaikki heidät tunnollisesti. Ja vaikka kanien kanssa ei onni ole ollut mukanani, on se opettanut minulle paljon! Että kaikki ei olisi pelkkää huonoa sairastelua, jostain aina löytyy jotain hyvää. Olenhan saanut viettää mahtavia päiviä eläinteni kanssa, vaikka heidän elämänsä olisikin lyhyt. Ja he antavat minulle kaiken, kunhan minä annan heille kaikkeni! He ovat minun parhaita ystäviäni, olkoot välimatkaa kuinka paljon tahansa, mikään ei tule koskaan muuttamaan sitä!

Seikkailemassa

Tarkoituksena mennä reipas lyhyt lenkki, jotenkin reissu venyi kuitenkin 2,5 tuntiseksi. Sen siitä saa kun antaa ponin valita reitin.

Lähdimme suuntaan, jossa emme olleet ikinä käyneet. Minä toki autolla karhuja katselemassa, mutta Petteri ei ole saanut kuin vilkuilla sinne suunnille. Koostui toki loppulenkki normaalista lenkistämme, mutta alku oli pitkään uutta maastoa. Tietenkin lähdin hämärällä, koska en tiennyt mihin päätyisin.

En ollut täysin varma mistä meidän piti kääntyä, mutta muisin että ampumaradan kohdilta meni joku tie. Matka tuntui jo todella pitkältä sinne, mutta päätin että kerran kun lähdimme niin sitten menemme. Alkoi pimenemään, onneks kypärässäni on aina lamppu kiinni ja nyt vielä paistoi kuu pilvettömältä taivaalta. Jouduin ainoastaan luottamaan Petterin vaistoon, enhän minä voinut tietää onko karhut edelleen siellä missä viime vuonnakin, tai mitä villieläimiä ylipäätään lenkkimme varrella olisi. Pääsimme vihdoin ampumaradan kohdille ja käännyimme metsään, päätin jo siinä vaiheessa koska laukkaisimme.

Olen kerran mennyt hevosen kanssa ympäri kun tämä on astunut routakuoppaan ja tähän aikaan vuodesta uskoisin niitä taas olevan. Pelkäsin sitä, koska en voinut olla varma jättäisikö Petteri minut yksin metsään. Yhdestä kohtaa oja oli tulvinut yli ja tiellä oli aika paljon vettä, yli vaan vaikka pohjaa ei näkynytkään, pakko siinä oli tie mennä, koska autotkin ajelevat siellä. Aloin jo huolestua että olemme väärällä tiellä, mutta vihdoin tuli tuttu metsäpätkä vastaan: viime vuonna olimme nähneet siinä karhut. Nyt laukkaa ja lujaa niin pitkä matka, että olimme seuraavan aukean ohittaneet.

Tuli meitä sentään yksi auto vastaan sillä tiellä, onneksi oli fiksu ja hidasti. Olisi voinut muuten käydä huonosti niin kapealla tiellä. Matka jatkui ja luulin meneväni oikeata tietä kunnes Petteri jumitti ja jäi tuijottamaan pimeyteen. Ensin pyysin pikkuisen pohkeella, tavallaan kysyen onko poni tosissaan. Ei tehoa. Pyysin nyt kovemmin, ei mitään. Nyt tehtiin läjä keskelle tietä ja yhä tuijotettiin pimeyteen. Päätin. että nyt jos poni ei mene, käännymme takaisin. Ei mennyt vaikka aikani paukutin pohkeella, käännyin ympäri ja annoin luvan ravata. Petteri halusi laukata, annoin mennä sen pätkän. Vähän poika tais säikähtää, meinas ruveta oikee riehumaan, onneks kuitenkin rauhoittoi pian. Ei meinannut suostua mennä toistakaan reittiä ja aloin jo epäillä ollaanko oikealla tiellä. Katsoin puhelimesta karttaa ja tajusin olevani väärällä tiellä, ei kun takaisin. Päästyäni tielle, jota luulin oikeaksi tajusin että ei, ei se tämä ole. Uudestaan lukemaan karttaa ja oikealla tiellä olimme äsken! Ja ei kun takaisin...

Hetki meni, että sain Petterin menemään oikeaan suuntaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Lyhyempi oli kotiin tätä kautta kuin mennä takaisin tulo reittiä. Olin jo varma, ettemme löytäisi oikeaa tienhaaraa, mutta löysin tutun tien nimen joten kotiinpääsy oli turvattu. En ollut uskoa mihin tulimme, mutta oikea reitti meillä ainakin oli. Talot olivat aivan outoja pimeällä ja eri suunnasta tultaessa. Kotiin päästyämme Petteri oli aivan hikinen ja vielä kuolasi kaiken lisäksi. Lämmin vesi ei kelvannut, olisi vain pitänyt rapsutella. Koneelta katsoin vielä lenkkimme pituuden ja hämmästyin kun ei siitä tullut kuin 14km jos olisi mennyt ilman niin sanottua eksymistä.

Ajamassa

Petteri on nyt ollut vapaalla heinällä 12.2 asti eli reilun 3vk. Ainakaan ei ole ollut jälkiä maan syönnistä, joten hiekasta ei ole nyt ollut huolta, ihanaa! Maha on hieman kasvanut, mutta ei niin paljoa kuin odotin. Ylivuotisen heinän vuoksi jouduin lisäämään ruokintaan taas proteiinia, että ei lihakset tippuisi.

Karvanlahtö on ollut viimeisen viikon aikana kovassa vauhdissa, joka ilta olen hikiviilalla rapsutellut isot kasat irti. Jos nyt ihmettelet miksi hikiviilalla, niin karvaa lähtee niin älyttömästi että on vaikea kumisualla saada harjattua. Poni on nautiskellut, kun olen päästänyt irti harjauksen jälkeen normaalin karsinaan löntystelyn siasta, olen saanut `joko lopetit` katseen. Olen siis harjannut vähintään puoli tuntia, toisinaan on vierähtänyt jopa tunti.

Maanantaina uskaltauduin laittamaan taas kärryt perään, mutta tällä kertaa olin yksin tallissa. Sain valjastettua ja aloinkin miettimään kuinka tästä pääsisimme ilman suurta katastrofia. Ensin ajattelin että jätän tallin ovet kiinni, koska Petteri osaa avata ne. Päädyin kuitenkin pitämään ovet auki ja mennä vaan hyvin rauhallisesti kärryille. Sydämeni hakkasi kurkussa kun irrotin ketjut, Petteri vaikutti siltä kuin lähtisi heti kun päästän irti. Hetken hengiteltyäni ja poninkin rauhoituttua lähdin hitaasti ohjia pidellen kävelemään kohti kärryjen takaosaa, koko ajan sanomalla `prrrr`. Kuulin aivan kuin auto olisi ajanut pihaan ja menin takaisin päähän kiinni ja odotin. Ketään ei kuitenkaan tullut, joten jouduin aloittamaan alusta. Lopulta pääsin istumaan kärryille ja Petteri ei ollut hievahtanutkaan! Syvän huokauksen jälkeen annoin luvan lähteä liikkeelle.

Mennessä kaikki meni hyvin, jos ei lasketa yhtä tyhmää "säikähdystä". Muutaman kerran rikkoi laukalle, mutta ne sai hyvin alas. Takaisin kun käännyttiin niin tiesin, että jouduin tekemään koko ajan pieniä pidätteitä. Ensimmäinen pätkä mentiin suhteellisen rauhallisesti vaikka autojakin tuli muutama vastaan. Selästä mentäessä meillä on tietty laukkasuora tällä lenkillä, siinäkös poika lähti kun rengas meni montusta ja kärryt hieman pomppasi. Kiitolaukka, jota menimme siis pienen pätkän, oli niin tasaista että ponin selkä oli aivan suorassa eikä kärryille tuntunut laukalta yhtään. Onneksi kuitenkin sain laukan alas nopeasti ja päätin, että ravailemme koko matkan. Onneksi autoja ei tullut enää vastaan ja pääsimme toteuttamaan tämän. Harmi vaan kun ihmisillä on aina niin kiire, että eivät voi hidastaa hevosta nähdessään! Kokemuksesta voin sanoa, että ei ole kiva kun auton renkaista lentää hevosen jaloille kiviä ja poni lähtee.. ja lujaa..

Tämän reissu meni ihan hyvin, vaikka itselle ei jäänyt kovin luottavainen mieli. Täytyy varmaan liikuttaa ponia ensin ratsain muutama päivä kunnolla ja lähteä sitten ajamaan, josko virtaa ei olisi niin paljon.