Joulukalenteri 6

Itse Petteristä on puhuttu paljon, mutta hevosen hyvinvointi on paljon muutakin kun mietteitä miten harjoitellaan ja yritetään pitää suolisto terveenä. Minulla on myös todella iso rooli Petterin elämässä, joten tämän päivän kysymys kuuluukin:

Mitkä ovat parhaimmat ja huonoimmat puolesi hevosten kanssa touhutessa?

Danny varsanopetustunnilla 2011/2012

Parhaita puolia on todella paljon ja yhtä on todella vaikea valita. Rauhallisuus ja kärivällisyys ovat todella tärkeitä piirteitä minussa ja hevosten kanssa niistä on todella paljon hyötyä. Koulussa meillä oli varsapihatto ja oppilaiden tehtävänä oli oppitunneilla opettaa vuotiaille varsoille peruskäsittelyä ja ajo-opetuksen alkeita. Mikäli näillä tunneilla ei ollut kärsivällinen ja rauhallinen, varsat eivät olisi uskaltaneet luottaa minuun eikä siten tehdä niin kuin pyydettiin. Näistä piirteistä on myös todella paljon hyötyä nykyisessä työpaikassani lasten ja ponien kanssa, sama pätee niihin kuin koulun varsoihinkin

Kevät 2016

Päättäväisyys, josta toisessa luukussa puhuttiin jo riittävästi, kuuluu myös tähän. Mikäli näitä kolmea piirrettä minussa ei olisi, en olisi mitenkään selviytynyt haasteesta jonka sain viime keväänä. Eräs hevonen oli alkanut temppuilla omistajansa ratsastaessa, ja ehdotin että voisin ratsastaa sillä muutaman kerran. Hulluhan olin, kun halusin välttämättä sellaisen hevosen selkään, joka teki äkkikäännöksiä ja oli hypännyt pystyyn sillä seurauksella että oli kaatunut ratsastajan kanssa. Jos olisin antanut tuumaakaan tälle hevoselle periksi, olisin vain pahentanut tilannetta entisestään. Omistaja pääsi ratsastamaan muutaman kerran ilman ongelmia, mutta päätyi lopulta myymään hevosen luottamuspulan takia.

1.2.2013 Irtojuoksutus muuttui lopulta ilman varusteita ratsastamiseksi, sillä umpihangessa ei ollut kovin ihmeellistä itse tarpoa edestakaisin kahden hevosen perässä.

Onneksi minä olin oppinut luottamaan, sillä jos itse en uskaltaisi luottaa hevosiin tilanteessa kuin tilanteessa, olisin pulassa. Luottamukseen liittyy myös rohkeus, koska jos en olisi rohkea, en uskaltaisi luottaa. Ehkä kuitenkin kaikkein tärkein omista parhaista puolista on se, että olen johtaja laumalleni. Meidän täytyy ajatella kuin hevoset, ja koska hevosilla on aina lauma, se tarvii johtajan. Ihminen kuuluu aina laumaan, ja jos ei ole johtaja, hevosilta on turha odottaa kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Sillä mikä on hevosten keskinäinen arvojärjestys, ei ole mitään merkitystä tässä asiassa, jokaisen hevosen kuuluu väistää ihmistä. Silti niin kauan kun haemme arvostusta hevosilta, myös meidän täytyy osata arvostaa niitä. Tiedon kerääminen on todella tärkeä taito, ja olenkin parhaaksi tavaksi kokenut sen, että kyselen mahdollisimman monelta ihmiseltä heidän mielipiteitään ja muodostan oman näkökantani sen mukaan.

15.4.2013

Huonoja puolia onkin todella vaikea itse havaita, mutta niitä löytyy kaikista. Saatan olla sokea joillekin asioille, enkä siis välttämättä näe asioita niin kuin ne pitäisi nähdä. Tämä ehkä korostuu kaikkein eniten rutiineissa ja ulkopuoliset ovat tällöin todella isossa roolissa kertomassa meille epäkohdista. Kaikista huonoin puoleni on itseni syyttäminen. Jos jokin menee pieleen, kuka muu siihen voi olla syypää kuin minä itse. Tärkeää ei ole niinkään se, kuka mokasi vaan pitäisi tietää mikä meni vikaan, miten sen voi korjata ja miten välttää sama virhe jatkossa. Olen myös melko varomaton Petterin kanssa. Luotan liikaa, jolloin teen ulkopuolisen silmin hulluja asioita. Saatan siis pestä ponin kavioita itse olemalla mahan alla, ratsastaa ohjat kaulalla esimerkiksi kun laitan hihoja hanskojen päälle ja talutan kilometrin pituisella narulla ponia tarhasta talliin ja toisinpäin. Toisaalta, Petteri on tottunut tähän käytökseeni eikä viitsi edes käyttäytyä huonosti. Tyhmää on silti luottaa niin paljon, koska Petterikin on vain eläin ja voisi yhtähyvin säikähtää jotain tai potkaista kärpästä mahan alla. Huonona puolena voin myös sanoa, että olen liian tarkka. Tai oikeastaan minut on opetettu liian tarkaksi, sillä koulussa karsinat piti olla todella hyvin siivottu kuiviketta säästäen, ja yksi kaveri kerran opetti, että käytävä pitää olla aina superhyvin lakaistu.

Hevostenhoidollisesti pidän itseäni melko taitavana ja pyrin näkemään asioita monelta kantilta. Kysyn neuvoa, jos jokin on epäselvää tai ongelmallista. Pyrin kasvattamaan omaa ammattitaitoani jatkuvasti perehtymällä uusiin asioihin ja ottamalla erilaisia haasteita vastaan. 

Joulukalenteri 5

Edellisen luukun vastapainoksi:

Mikä on ollut pahin/kauhein/ikävin kokemuksesi hevosen kanssa?

Tähän kysymykseen tulee kaksi vastausta, ensimmäinen niistä on Petterin mahahaava. Elämä heitti tuolloin kuperkeikkaa, eikä pelkästään sen takia että ponini oli sairas, vaan sen takia miten tallilla siihen suhtauduttiin. Toimin kuulemma vastuuttomasti, enkä ajatellut hevosta. Tein raskaan, mutta oikean päätöksen kaikkien kannalta: jos en osannut hoitaa hevosta, miksi yrittäisin itse hoitaa sitä? Annoin Petterin siis täysihoitoon, tai melkein täysihoitoon. Kävin itse siivoamassa karsinan ja tarhan päivälääkkeen aikana ja iltalääkityksen aikana tarjoilin yöheinät kaikille tallin hevosille. Kolmisen viikkoa menimme näin, kunnes sain vastuulleni reiluksi viikoksi kaikki tallin hevoset, tein siis aamutallin ja ensimmäiset päiväheinät. Tämän jakson jälkeen olisi palattava normaaliin rutiiniin, mutta se oli juuri niin vaikeaa kuin pelkäsinkin. Tuntui kuin tekemisiäni olisi jatkuvasti tarkkailtu, eikä mihinkään oltu tyytyväisiä. Petterin takia taistelin, koska mitä väliä ihmisillä on, kunhan ponini olisi hyvä olla ja saisin sen kokonaan terveeksi. Tallipaikan vaihtaminen ei tullut kuuloonkaan, sillä niistä ei tällä alueella ole kovin paljon tarjontaa. Se, ettei mistään tuntunut löytyvän tietoa mahahaavasta, oli hirveää. Koulussa ei koskaan opetettu kuinka akuutin mahahaavaisen kanssa pitäisi edetä. Klinikalta saimme toki ohjeita, mutta lopullisen päätöksen pitäisi tehdä itse parhaalla katsomalla tavalla. Vaikka minulla oli tukihenkilönä rehujen asiantuntija, en oikein tiennyt mitä tehdä ja mistä löytäisin juuri meille sopivat rehut, onhan Petteri kuitenkin poni, joka ei aiemmin ole saanut suuremmin väkirehuja. Lopulta tarpeeksi tutkittuani löysin St. Hippolytin rehut, myyjäkin löytyi yllättävän helposti ja Petteri saikin syödäkseen Luzerne Mixiä. Kovan taistelun jälkeen Petteri vihdoin tervehtyi, vaikkakin jatkaa yhä edelleen vapaalla heinällä öisin. Me emme sairastu enää uudelleen mahahaavaan! Ja mitä muihin ihmisiin tulee: ihan sama mitä muut meistä ajattelee, minun tekemisestäni tai Petteristä, mitä väliä sillä on kun itse tiedämme totuuden. Petteri on aina ykkönen, ja hän menee aina kaiken muun edelle! Täytyy olla vain päättäväinen ja pitää pintansa, jos joku epäilee kykyäni hoitaa ponia. Mielipiteen sanominen ja neuvojen antaminen on täysin eri asia, ja niitä pitää kuunnella ja tarvittaessa ottaa opikseen. Joillekin asioille voi tulla joskus sokeaksi, ja silloin on kultaakin tärkeämpää osata kuunnella jos joku huomauttaa jostain.

26.1.2016 Iltalääkityksessä

Toinen kauhein kokemus on viime heinäkuulta. Olimme ratsastaneet Felixin ja omistajan kanssa lyhyen maastolenkin laidunkauden ensimmäisen päivän kunniaksi. Olimme lenkin viimeisellä suoralla, ainoalla asfalttipätkällä, kun näin takaamme tulevan kovaa vauhtia traktorin peräkärry perässä. Ajattelin, että pitäisiköhän mennä keskelle tietä, että se varmasti hidastaisi. Olihan Felixin selässä 12-vuotias tyttö, eikä ponikaan ehkä ollut se kaikkein pomminvarmoin maastoratsu. Päätin kuitenkin pysyä hyvin tien reunassa ja annoin myös shetlanninponin kuskille ohjeet. Tein väärän päätöksen, nimittäin traktori ei hidastanut ja Felix alkoi temppuilla. He olivat keskellä tietä, tyttö täysin paniikissa ponin selässä kysellen mitä pitäisi tehdä. Yritin parhaani mukaan antaa ohjeita ja itsekin menin hieman keskemmälle tietä. Traktorin kuski näki taatusti mitä tapahtui, mutta ei pahemmin hidastellut vauhtiaan. Vasta todella myöhään traktori iski jarrut pohjaan ja näin jo sieluni silmin kuinka Felix oli ratsastajineen sen alla. Onneksi tyttö sai Felixin tienreunaan ja kuski sai jarrutettua juuri parahiksi, ettei törmäystä tullut. Menin itse täysin keskelle tietä, ettei yhdistelmä vaan päässyt meidän ohitsemme. Kyllä, hän vielä yritti ohittaa meidät mutkaisella tiellä!!! Vasta kun olin päästänyt Felixin turvallisesti pihatielle, päästin traktorin ohitse ja nostin vielä kättä kiitokseksi, että viitsi odottaa sen pari minuuttia kun matelimme ponien kanssa tiellä. Ajattelin mielessäni, että toivottavasti kuljettaja oppi jotain. Säikähti sen verran, että seuraavan kerran kun hevosia menee tiellä, ennakoi ja hidastaa hyvissä ajoin vauhtia ja ohittaa asiallisesti muut tien käyttäjät.

Joulukalenteri 4

Tähän kysymykseen olen vastannut muutaman kerran jo aikaisemminkin, mutta pohdin aina kuluvaa vuotta. Eli kysymys kuuluu:

Mikä on ollut parhain/kaunein/ihanin kokemuksesi hevosen kanssa?

Parhain kokemus tälle vuotta menee niille kahdelle hetkelle, kun huomasin Petterin olevan terve. Ensimmäinen oli keväällä, kuukausi viimeisen klinikkareissun jälkeen, olin maastossa ratsastamassa kunnes kotiinpäin tullessa mietin kuinka hyvin ratsastaminen sujuukaan. Se oli ihmeellistä, sillä Petteri ei ollut toiminut näin hyvin koko sinä aikana kun olimme olleet kaupungissa! Vasta kuukauden jälkeen lääkityksen lopettamisesta ponin käytös ja ratsastettavuus vaikutti olevan normaalia. Toinen hetki oli syksyllä, muutama kuukausi laidunkauden jälkeen. Tällä kertaa olin ajamassa, kun ihmettelin kuinka hyvin meillä sujuu. Poni ei yrittänyt singota mihinkään vaikka kärryt pomppi kuoppaan osuessaan kuinka sattuu, vaikka olimme käyneet kaverin kanssa yhdessä ajamassa ja vaikka ympärillä tapahtui mitä tahansa. Tämän jälkeen aloin pikkuhiljaa uskomaan, että ehkä mahalaukussa kuin suolistossakin olisi kaikki vihdoin hyvin. Hiekkaa, tai siis ylipäätään maata, Petteri ei ollut syönyt sitten laitumen, ja käytös oli todellakin sellaista kun sen kuuluikin olla. Hiekkakuvat olivat lähestulkoon puhtaat tämän syksyn kontrollin jälkeen. Luulen vihdoin onnistuneen!

28.11.2016 Evidensiassa hiekkaröntgeniä odotellessa

Kaunein muisto menee elokuulle, kun lähdin viimeistä kertaa ratsastamaan ennen kuin seuraavana päivänä pitäisi lähteä kotiin laitumelta. Olin suunnitellut paikat, joissa vähintään pitäisi käydä Petterin kanssa sinä kesänä. Viimeisellä viikolla toteutin kaikki, kävin uittamassa ponia mökillämme ja kävin kallioilla. Tälle hetkelle ei oikeastaan ole sanoja, mutta kuvat kertokoot.

7.8.2016

7.8.2016

Ihanin kokemus menee koko laidunkaudelle, kaikelle sille mitä saimme kokea Petterin kanssa tänä vuonna. Kuvat kertokoot enemmän:

13.7.2016 Päivätorkuilla

21.7.2016 Eväsretkellä metsästysmajalla

28.7.2016 Wili tutustumassa poneihin, vähän paremmalla menestyksellä kuin aiemmin

5.8.2016 Hippoterapiaa, Felix tiuhtissa

Joulukalenteri 3

Joulukalenterin luukussa kolme pohdin miten paljon olen oppinut Petterin kautta. Eli kysymys kuuluu:

 

Mikä on opettanut minulle kaikkein eniten?

Petterin sairastelut ovat opettaneet minulle kaikkein eniten hevosten hoidosta. Olen käynyt hevostalouden perustutkinnon ja erikoistunut hevosharrasteohjaajaksi, mutta kaikki se mitä koulussa opetettiin, ei ole opettanut läheskään niin paljon, kuin koetut hetket oman ponin kanssa. Seitsemän vuoden aikana poni on sairastellut luvattoman paljon, tai siltä se ainakin itsestäni tuntuu. 

Toisena opiskeluvuotena sairastettiin ensimmäinen ähky. Onneksi päiväheinien antaja oli huomioinut kun Petteri oli ollut levoton eivätkä heinät olleet maistuneet vanhaan tapaan. Olin itse juuri lähdössä kotiin, mutta suunnitelmiin tuli muutos kun tallilta soitettiin. Tästä ähkystä selvisimme todella vähällä, sillä taluttelin ja juotin ponia kuutisen tuntia, ja iltatalliin mennessä ponille maistui heinä sen verran hyvin, että uskalsin lähteä takaisin koululle. Toinen ähkymme ei enää ollutkaan niin helppo, silloin suoli todellakin oli tukossa. Talutteluun meni koko yö ja seitsemältä aamulla eläinlääkäri kehotti lähtemään Hyvinkään hevossairaalaan mikäli tilanne ei helpottaisi. Onneksi helpotti! Yön pikkutunteina ponia talutellessani, oli miettinyt jos ähky ei helpottaisikaan. Jos tämä olisi viimeinen yhteinen yömme, Hyvinkäälle emme lähtisi jos se olisi ollut minun päätettävissäni. Uskon, että Petterin silloinen omistaja olisi ollut kanssani samaa mieltä. Koko viikon kuitenkin seurailin ponia erittäin tarkasti ja seuraavana muutamana iltana kävin vielä illalla myöhään tarkistamassa voinnin. Kolmas ähky ei ollut niinkään paha, mutta poni meni todella huonoon kuntoon kun emme saaneet sitä juomaan. Kävimme iltapäivällä klinikalla nesteyttämässä ja selvisimme siitä. Itselläni oli tuolloin kainalosauvat, enkä pystynyt tehdä yhtään mitään. Se oli kauheaa! Olla toisen, melkein tuntemattoman ihmisen armoilla. Tästä päivästä sain kuitenkin itse niin paljon voimaa, että aloin todenteolla kuntouttamaan itseäni. Eihän se oikea tapa ollut jättää toinen kainalosauva melkein samantien pois ja muutaman päivän jälkeen yrittää jo itse kävellä ja liikuttaa ponia. Jos Petteri ei olisi sairastunut, olisin antanut polveni parantua kaikessa rauhassa ja olisin välttynyt vuoden jatkuvilta ongelmilta. Mutta mitäs sitä ei ponin eteen tekisi..?

Se ähkyistä, hiekanpoistoon perehtymisestä ja sen kertymisen ehkäisystä. Jalkavaivoja on ollut joka lähtöön, tai ainakin ihan riittävästi meille. Ensin kengittäjä oli lyönyt naulan väärään paikkaan, jonka jälkeen Petteri ontui vasenta etujalkaansa ja sen selvittelyyn meni monta viikkoa. Lopulta kun asia selvisi, pidimme kaviossa jonkin näköistä betadinehaudetta. Tyhmyyttä en itse tuolloin tajunnut, että eihän Petteri voinut olla epätasapainossa vaan molemmat etukengät olisi pitänyt ottaa pois, toisin kun kengittäjä sanoi. Siitä hyvästä ponin molemmissa etujaloissa on ikuisesti muistuttamassa luuliiat säären sisäsyrjällä. Toinen jalkoihin liittyvä ongelma oli, kun Petteri riehui mutaisessa tarhassa, polki oikean etukenkänsä pois ja samalla satutti jalkansa. Hoidin ensin itse ontumista viikon verran ennen kuin varasin klinikalta ajan. Tästä vaivasta kuntouttaminen kesti hieman pidempään kuin ensimmäisestä, sillä tämä vaati kokonaisen kesän. Toki toisella klinikkakäynnillä jaloista paljastui nuljuluun tulehduksen lisäksi myös ohuet kavionpohjat, jotka saataisiinkin toivottavasti kuntoon vasta vuosien päästä. Eläinlääkäri ei uskaltanut luvata minkäänlaista ennustetta kavioista, mutta hyvät kengitysohjeet saimme. Nyt on ensimmäinen syksy, kun olen pystynyt jättää pohjalliset pois kahden vuoden jälkeen, ainakin hetkellisesti.

Ehkä kaikista opettavaisinta on ollut kuitenkin se, kun Petterillä todettiin mahahaava. En osannut lukea hevostani ennen diagnoosia, koska ajattelin että Petteri ei ole vieläkään kotiutunut ja hiekkaa on valtavat määrät suolistossa. Väärässä olin. Hiekkaa ei ollut juuri yhtään, mutta mahalaukun tilanne oli todella paha. Menin itse tuolloin ihan lukkoon ja yritin etsiä tietoa, miten tästä voi parantua ja mitä minun täytyy tehdä toisin. Olinko todella näin huono hevosenhoitaja? Pohdiskelin heinämäärämme, joka oli monen monta vuotta ollut jo sama 7-8kg/pv, mutta ajatuksena että se pitäisi heittää överiksi pelotti hirveästi. Olihan Petterillä vanha jalkavamma, joten liika paino kuormittaisi jalkoja liikaa. Kaiken pohdiskelun jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että hoidan mieluummin turvonneita jalkoja kuin ponin täytyy kärsiä mahakivuista. Jälkikäteen ajateltuna heinämäärä ei todellakaan ollut ainoa syyllinen mahahaavaan, vaan muuttuneet ruokintavälit (joita itse en ollut täysin ymmärtänyt) ja rutiinit. Nyt olen mieluummin liian varovainen ruokinnan ja rutiinien suhteen, kun huomaan hevoseni sairastuneen uudestaan. Varovaisuus saattaa kyllä tehdä itsestäni hieman vainoharhaisen, jos Petteri joskus maistaa pesupaikalla seinää tai heiluttelee ketjuja mahavyötä laitettaessa, mietin jo että onkohan tällä taas mahahaava..

Joulukalenteri 2

Joulukalenterin toinen luukku paljastakoot sen salaisuuden, miten minun ja Petterin yhteinen taival on jatkunut näinkin pitkään. Eli kysymys kuuluu:

Miten olemme tässä?

Päättäväisyys. Se lienee suurin syy siihen, miten olemme taivaltaneet yhdessä kaikki nämä seitsemän ja puolivuotta. Vaikka Petteri on ollut paperilla minun vasta puolitoista vuotta,  olemme tarponeet yhdessä paljon kauemmin.

Jäin usein iltaruokinnan jälkeen talliin harjaamaan eläimiä, useimmiten olin Hepuli-muulin karsinassa, mutta yhtenä iltana huomasin karsinan vaihtuneen Petterin omaan. Kun kuulin ponin olevan vailla ylläpitäjää tai puoliylläpitäjää, tartuin tilaisuuteen heti. Olin tuolloin lukiossa kolmannella luokalla, helmikuussa muut lähtisivät lukulomalle, mutta omat suunnitelmat kantoivat työpaille seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Lukio jäi tuolloin kesken ja hain hevoskouluun yhteishaussa vastoin vanhempien tahtoa. Kesäkuussa Petterin omistaja alkoi kysellä ostaisinko ponin. En todellakaan ollut valmis omaan poniin! Eihän minulla ollut työpaikkaa, saatika järkevää tallipaikkaa. Opiskelupaikka varmistui kesäkuun lopulla ja sovimme Petterin omistajan kanssa, että katsotaan tilannetta uudestaan syksyllä kun kouluni olisi alkanut. Tiesin, että en todellakaan voisi ostaa ponia tässä vaiheessa, mutta elättelin erilaisia toiveita. Syyskuussa Petterin omistaja alkoi toden teolla tehdä kauppoja ponista, onneksi kuitenkin ylläpitoehdotukseeni suostuttiin ja pari viikkoa myöhemmin Petteri muutti opiskelupaikkakunnalleni. Matkaa oli tallille 6km ja siellä oli käytävä kahdesta kolmeen kertaan päivässä. Onneksi minulla oli autollinen kaveri, joka auttoi minua käyden välillä antamassa päiväheiniä ja hoiti Petterin silloin kun lähdin käymään kotona. Vaihdoin kuitenkin noin kuukauden jälkeen tallipaikkaa lähemmäs koulua, sillä tämän tallin hevoskaverit olivat muuttamassa muualle, Petteri ei ollut kotiutunut ja lähempää vapautui kerralla kolme tallipaikkaa. Uuteen talliin tullessamme, poni oli heti kuin kotonaan.

Kesäisin poni matkusti omistajiensa luokse, lähelle kotieläintilaa jossa Petteriin tutustuin. Poni oli yksin, vailla eläinseuraa, mutta vaikutti varsin tyytyväiseltä laitumeen ja pihattoasumiseen. Kävin liikuttamassa aina kun se vain oli mahdollista. Seuraavat pari vuotta meni samalla lailla, talvet Petteri oli opiskelupaikkakunnallani tai mukana harjoittelupaikoissa, ja kesät omistajansa luona. Ylläpitojakson viimeisenä kesänä Petteri lähtikin kanssani kolmeksi kuukaudeksi työssäoppimispaikalleni, ja omistajien luona poni viihtyi syyskuun alusta lokakuun puoleenväliin. Maaliskuussa 2015 tuli vastaan se päivä, kun oli aika päättää Petterin tulevaisuudesta. Olenko valmis ostamaan ponin? Olin miettinyt tätä jo pidempään, seuraavan kerran kun ponia tarjottaisiin minulle, olisin valmis. Olihan minulla vakituinen työpaikka ja hyvä tallipaikka. Päätin olla valmis ja kaupat tehtiinkin varsin pikaisesti. Vanhemmille kertominen olikin hankalaa, koska tiesin kuinka he olivat suhtautuneet ammatinvalintaani ja harrastukseeni. Eivätkä he todellakaan tienneet, että Petteri olikin matkustanut mukanani jo melkein neljä vuotta. 

Ilman tätä päättäväisyyttä Petteri olisi myyty ajat sitten johonkin muualle. Olisiko se ollut hyvä vai huono, sitä ei kukaan tiedä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma, päivääkään en ole katunut yhteistä taivaltamme. Olen onnellinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden oppia näin paljon Petterin kanssa. Toivon yhteisen matkamme jatkuvan vielä pitkään, meillä on vielä paljon opittavaa toisiltamme. Jälkikäteen ajateltuna otin melkoisen riskin, olisihan meille voinut käydä huonostikin. Onneksi silloiset Petterin omistajat olivat joustavia ja näkivät asian monelta kantilta, ja onneksi itselläni oli järki päässä ja apu todella lähellä. Meillä on ollut onnea niin tallipaikoissa kuin ystävissäkin, ilman näitä olisimme toden totta olleet pulassa moneen kertaan.

27.11.2016

Joulukalenteri 1

Nyt on aika käydä läpi muistoja Petteristä. Joulukalenterin ensimmäisenä luukkuna ajattelin muistella sitä hetkeä, kun Petteri saapui kotieläintilalle jossa olin silloin töissä. Eli kysymys kuuluu:

Mikä on ensimmäinen muistoni Petteristä?

Muistan kun Pentti saapui talliin ja mihin karsinaan oli tehty uudelle hevoselle tila. Tallissahan oli 7 karsinaa, jokainen vähän erikokoinen, tarkoitettu eri kokoisille ja näköisille eläimille. Penttiä varten risteytysponi Pepe oli siirtynyt toiselle puolelle käytävää ja pikkuponeille oli tehty pihattokarsina.

Oli pääsiäinen vuonna 2009, päivä oli muistaakseni sunnuntai, koska itse olin lähdössä kotiin vasta seuraavana päivänä. Sain siis olla paikalla Petterin ensimmäisenä iltana, katsella kuinka rauhallisesti poni jäi syömään iltaheiniään ja kuunnella uuden omistajan puheita kuinka ihmeellistä se oli. Tuolloin en ymmärtänyt kuinka tärkeä tuo ilta loppujen lopuksi oli. Toisaalta olin jännittynyt, koska seuraavana päivänä saisin hoitaa uutta hevosta, toisaalta vähättelin uuden omistajan hehkutusta kuinka hienoa tämä oli. Pentistä tuli Petteri välittömästi kun uudet omistajat saivat allekirjoitettua sopimukset, ja ymmärtäähän sen, eihän nuori, silloin 9-vuotias, voinut olla nimeltään Pentti.

Näin jälkikäteen ajateltuna, moni asia voisi olla toisin. Entä jos silloiset Petterin ostajat olisivatkin valinneet jonkin toisen hevosen? Olisiko se ollut tällainen kultakimpale? Olisiko se ollut minulle se minun hevonen? Tästä illasta alkoi ikuinen ystävyys. Tuolloin emme kumpikaan voineet edes arvata sitä, kuinka paljon tulisimme toisillemme opettamaan. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin kuinka paljon rakastan, ja etenkin kuinka paljon tarvitsen Petteriä. Haluan uskoa, että ponin on hyvä olla kanssani, ja että Petteri tarvitsee juurikin minua.