Seikkailemassa

Tarkoituksena mennä reipas lyhyt lenkki, jotenkin reissu venyi kuitenkin 2,5 tuntiseksi. Sen siitä saa kun antaa ponin valita reitin.

Lähdimme suuntaan, jossa emme olleet ikinä käyneet. Minä toki autolla karhuja katselemassa, mutta Petteri ei ole saanut kuin vilkuilla sinne suunnille. Koostui toki loppulenkki normaalista lenkistämme, mutta alku oli pitkään uutta maastoa. Tietenkin lähdin hämärällä, koska en tiennyt mihin päätyisin.

En ollut täysin varma mistä meidän piti kääntyä, mutta muisin että ampumaradan kohdilta meni joku tie. Matka tuntui jo todella pitkältä sinne, mutta päätin että kerran kun lähdimme niin sitten menemme. Alkoi pimenemään, onneks kypärässäni on aina lamppu kiinni ja nyt vielä paistoi kuu pilvettömältä taivaalta. Jouduin ainoastaan luottamaan Petterin vaistoon, enhän minä voinut tietää onko karhut edelleen siellä missä viime vuonnakin, tai mitä villieläimiä ylipäätään lenkkimme varrella olisi. Pääsimme vihdoin ampumaradan kohdille ja käännyimme metsään, päätin jo siinä vaiheessa koska laukkaisimme.

Olen kerran mennyt hevosen kanssa ympäri kun tämä on astunut routakuoppaan ja tähän aikaan vuodesta uskoisin niitä taas olevan. Pelkäsin sitä, koska en voinut olla varma jättäisikö Petteri minut yksin metsään. Yhdestä kohtaa oja oli tulvinut yli ja tiellä oli aika paljon vettä, yli vaan vaikka pohjaa ei näkynytkään, pakko siinä oli tie mennä, koska autotkin ajelevat siellä. Aloin jo huolestua että olemme väärällä tiellä, mutta vihdoin tuli tuttu metsäpätkä vastaan: viime vuonna olimme nähneet siinä karhut. Nyt laukkaa ja lujaa niin pitkä matka, että olimme seuraavan aukean ohittaneet.

Tuli meitä sentään yksi auto vastaan sillä tiellä, onneksi oli fiksu ja hidasti. Olisi voinut muuten käydä huonosti niin kapealla tiellä. Matka jatkui ja luulin meneväni oikeata tietä kunnes Petteri jumitti ja jäi tuijottamaan pimeyteen. Ensin pyysin pikkuisen pohkeella, tavallaan kysyen onko poni tosissaan. Ei tehoa. Pyysin nyt kovemmin, ei mitään. Nyt tehtiin läjä keskelle tietä ja yhä tuijotettiin pimeyteen. Päätin. että nyt jos poni ei mene, käännymme takaisin. Ei mennyt vaikka aikani paukutin pohkeella, käännyin ympäri ja annoin luvan ravata. Petteri halusi laukata, annoin mennä sen pätkän. Vähän poika tais säikähtää, meinas ruveta oikee riehumaan, onneks kuitenkin rauhoittoi pian. Ei meinannut suostua mennä toistakaan reittiä ja aloin jo epäillä ollaanko oikealla tiellä. Katsoin puhelimesta karttaa ja tajusin olevani väärällä tiellä, ei kun takaisin. Päästyäni tielle, jota luulin oikeaksi tajusin että ei, ei se tämä ole. Uudestaan lukemaan karttaa ja oikealla tiellä olimme äsken! Ja ei kun takaisin...

Hetki meni, että sain Petterin menemään oikeaan suuntaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Lyhyempi oli kotiin tätä kautta kuin mennä takaisin tulo reittiä. Olin jo varma, ettemme löytäisi oikeaa tienhaaraa, mutta löysin tutun tien nimen joten kotiinpääsy oli turvattu. En ollut uskoa mihin tulimme, mutta oikea reitti meillä ainakin oli. Talot olivat aivan outoja pimeällä ja eri suunnasta tultaessa. Kotiin päästyämme Petteri oli aivan hikinen ja vielä kuolasi kaiken lisäksi. Lämmin vesi ei kelvannut, olisi vain pitänyt rapsutella. Koneelta katsoin vielä lenkkimme pituuden ja hämmästyin kun ei siitä tullut kuin 14km jos olisi mennyt ilman niin sanottua eksymistä.