Kouluratsastusta

Viikonloppuna eteeni tuli tilanne, jossa "jouduin" ratsastamaan koulua pitkästä aikaa. Olinhan viimeksi ratsastanut Petterin kanssa kentällä mahdollisesti viime syksynä? Ja silloinkin vain hetken, koska kaverini oli ratsastanut ensin. Näytin vain niin sanotusti mallia, miten Petteriä pitäisi ratsastaa jos halusi sen menevän hienosti muodossa. Tämänkin jälkeen mieleni halaji radalle päästelemään kiitolaukkaa, vaikka satulasta ei ollut tietoakaan.

Tämänkin perjantaisen mielenpistoksen aloitin sillä, että lähdin lämmittämään radalle. Lähdin hissukseen ravailemaan shettiskaverin kanssa kilpailusuuntaan ja ei mennyt kauaakaan kun en enää pystynyt pitämään ponia käsissä, olihan minulla vain nivelet suussa. Hyvät lämmitykset, mutta mitä pienistä. Kierroksen jälkeen käänsin ulkoradalle ja hölkkäilin hieman ennen kuin menin kentälle. Eihän se aluksi mennyt kuin homsössä ja aloin jo menettää hermojani. Petteri kyttäili radalle ja huuteli, vaikka ketään ei näkynyt missään. Työstin kevyessä ravissa, että olisin saanut hieman rauhallisuutta ja laukkojen jälkeen se alkoi pikkuhiljaa onnistumaankin. Kävelyn jälkeen otin ohjat käteen ja mitä tapahtuikaan! Poni meni hienosti peräänannossa ravissa ja nyt pystyin jo menemään pätkiä harjoitusravia. Radalle kuitenkin tuli Petterin vanha tarhakaveri ja keskittyminen välillä herpaantui. Onneksi ratsuni keskittyminen riitti menemään pätkiä K.N. Specialista ja harjoittelemaan tulevaa näyttöä varten. Kun poni oli kerran niin hyvä, en viitsinyt harjoitella enempää. Jäähdyttely tapahtui jälleen radalla; otin vähän rauhallista hölkkää ja pikkuisen ratsulaukkaa. Verryttelyringillä hoidin kävelyt ja nautiskelin ihanasta ponista ja auringosta. Petteri on kuin onkin sellainen hevonen jonka minä tarvitsen.

Se siitä näyttöön reenaamisesta: lauantaina ajettiin kärryillä ja sunnuntaina tehtiin kevyt palauttava maastolenkki ratsain. Ehkä hieman innostuin kouluratsastuksesta ja tulemme mahdollisesti reenaamaan useammin kuin puolen vuoden välein. Viimeistään sitten kun lihakset on kunnossa!

Hieronta part. 2

Sain sovittua pitkälle perjantaille hieronnan Petterille. Enimmäkseen halusin varmistaa selän tilanteen. Kuluneen kuukauden aikana olin jokaisen lenkin jälkeen hieronut selkään arnikaa ja jalkojen kylmäyksen aikana käytin back on track selänlämmitintä. Pääasiassa liikuttaminen oli ollut radalla ajamista, ratsastamassa olin käynyt ehkä 3-4 kertaa ja kerran niistä kunnolla. Homeopaattisia poni söi viikon verran ensimmäisen hieronnan jälkeen. Tiedä sitten mikä näistä oli auttanut, mutta selkä oli nyt kunnossa.

Ajaessa manasin muutamaan kertaan, kun poni ei voinut kävellä suoraan eikä varsinkaan siellä vasemmassa reunassa poissa muiden reenaajien jaloista. Ravatessa Petteri meni suoraa, mutta reunassa pysyminen oli vaikeaa. Kokeilin hieroa arnikaa muutaman kerran vasempaan lapaankin, jonka avulla ongelma poistui. Hieroja totesi koko vasemman puolen olevan kunnossa.

Mistä ponin ratsastusongelmat siis johtuivat? 23.3. olin poistanut kuvioista mahdolliset ongelmat suussa, kävimme silloin raspaamassa hampaat ja Petteri rokotettiin samalla. Hierojan siirtyessä oikealle puolelle, hän totesi oikean lavan olevan hieman kireä, mutta ei uskonut ongelman johtuvan siitä. Ratsastaja ei ollut liian painava, satula ei ollut huono ja muutkin varusteet sopivat hyvin. Mahdollinen syy löytyi ihan oikean puolen niskasta. Sain itsekin kokeilla kuinka lihas muljahteli ikävästi. Mietittiin yhdessä ensin hetki, että mistä kyseinen vaiva on voinut tulla, kunnes muistin joulukuisen klinikkakäynnin; kaulapantahan oli ollut juuri tuossa kohtaa, emmekä olleet saaneet naruja heti irti. Toisaalta, onneksi tähän löytyi jälleen yksinkertainen syy, enkä minä ollut syyllistynyt muuhun kuin siihen, että en ollut puuttunut ongelmaan aiemmin.

Hoito-ohjeeksi saimme jälleen homeopaattisia (itse olen hieman epäileväinen näitä kohtaan, mutta kai näitä voi kokeilla kun kuuluvat hintaan). Arnikaa laitan joka lenkin jälkeen niin lapaan kuin kaulaankin. Näin reilu viikkoa myöhemmin, lihaksen muljahtelu ei tunnu enää niin voimakkaasti, ajaessa poni painaa jälleen normaalista päätä alaspäin ja ratsastaminen on huomattavasti helpompaa, vaikka pakeneekin ohjastuntumaa jarruttaessa. Yritän parhaani mukaan jarruttaa istunnalla ja äänellä, mutta aina se vaan ei onnistu. Yhden lenkin ratsastin täysin vapailla ohjilla.

Mitäs tästä taas opimme?

1. Älä vitkuttele jos arvelet tarvitsevasi mm. hierojaa
2. Älä unohda osaa asioista, joita ponillasi on vikana
3. Hoida ongelman aiheuttajaa, älä seurausta
4. Älä luovuta, vaikket keksisikään heti ongelman aiheuttajaa!

Oma hevonen

1.4.2015

Melkein kuuden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen tämä asia oli väistämättä selvää. Petteristä tulisi minun hevonen, jos vaan saisin siihen mahdollisuuden. Omistajan, tai nykyisin pitäisi kai puhua entisen omistajan, puolelta Petteriä on minulle jo useampaan kertaan tarjottu. Syy, miksi olen joutunut kieltäytymään on ollut se, etten ole ollut valmis. Minulla ei ole ollut varmaa tallipaikkaa, ei rahantuloa, ei suunnitelmaa tulevasta. Nyt minulla on niin varma tallipaikka kuin se voi koskaan olla ulkopuolisella, töitä on sovittuna ja suunnitelmia sen verran, että jään paikkakunnalle. Olen siis niiden puolesta valmis ostamaan hevosen. Huomisesta ei kukaan tiedä, mutta periaatteessa meidän pitäisi pärjätä omillaan.

Asiathan ei huomattavasti muutu mitenkään; poni asuu samassa tallissa ja minä päätän hyvinvointiin liittyvistä asioista. Vakuutuksen hoitaminen tuntui ensin hyvin mahdottomalta tehtävältä ja luulin tarvitsevani siinä apua, mutta kun otin itseäni niskasta kiinni ja selvitin asioita niin lopulta selvisin ilman ulkopuolista apua. Luetutin sopimukset kuitenkin kotona, vaikka kukaan ei niistä mitään ymmärtänyt. 16-vuotiaalle hevoselle oli yllättävän vaikea löytää vakuutusyhtiötä, mutta onneksi sellainen löytyi ja vieläpä mielestäni hyvillä ehdoilla!

Keskiviikkona 1.4 omistajanvaihdosilmoitus tipahti postilaatikosta ja asiasta tuli virallista, kun sain allekirjoitettua ja maksettua. Periaatteessa minkään ei olisi pitänyt muuttua kuin paperilla, mutta illan ratsastuksen jälkeinen huojentunut tunne kertoi minulle sen, että todellisuudessa asioita muuttui paljon! Oma hevonen on aina oma hevonen, nyt ymmärrän sen. Tunnetta ei voi sanoin kuvailla, se pitää jokaisen kokea itse. Varsinkin kun meidän tapauksessa asiahan ei ollut itsestään selvyys. Kolmen ja puolen vuoden ylläpitojakson jälkeen olisi voinut tapahtua vaikka mitä, entäpä jos en olisikaan ollut vielä valmis ostamaan ja Petteri oltaisiin myyty muualle? Toki olisin oppinut jälleen kerran luopumaan jostain niin rakkaasta ja tärkeästä, mutta olisi ottanut aikaa ennen kuin olisin päässyt asian yli. Petterin seuraajalla olisi ollut aika kovat paineet olla minulle SE hevonen, jonka minä tarvitsen.

"Oma hevonen on aina oma hevonen"

11.3.2015