Joulukalenteri - luukku 18

Mistä nämä kysymykset?

Päivän kysymys:

Mikä on ollut pahin/kauhein/ikävin kokemuksesi hevosen kanssa?

Ikävin kokemus tältä vuodelta on ollut se, kun olin lähdössä työssäoppimaan Petterin kanssa niin kuin jo monena aamuna ennen sitä. Olin saanut ponin valjastettua ja itsekin olin valmiina. Ei muuta kuin ovet auki ja poni liikkeelle. Pakkasta oli kuitenkin niin paljon, että tallin ovet piti saada kiinni, joten ohjat käteen ja kävelin kärryjen perässä latoon. Poni seisoskeli pitkän aikaa odottaen että saisin ovet kiinni. Yht´äkkiä Petteri kuitenkin päätti, että mennään jo. Olin melkein ehtinyt istumaan kärryille, ohjat puoli huolimattomasti käsissäni. Niinpä lähdin ponin perässä juoksemaan, yrittäen jarruttaa tuloksetta. Kaaduin ja raahauduin monta metriä tallin pihassa, kunnes päätin päästää ohjista irti. Luulin ja toivoin, että Petterin matka jäisi lyhyeen kun eteen tuli oja ja poni muksahti sinne nurin kärryt vinksin vonksin. Mutta ei... Sieltä noustiin ja jatkettiin matkaa kiitolaukalla isoa tietä, kohti jo monena aamuna tuttuun suuntaa. Lähdin juoksemaan perään, seuraten heijastimia jotka katosivat aamun pimeyteen. Kävelin pitkän matkaa kunnes käännyin hakemaan pyörääni tallista. Kolmisen kilometriä pyöräilin tuloksetta ennen kuin soittelin työssäoppimispaikalle ja tallikaverille. Lupasivat tulla auttamaan etsintöjä. Törmäsin pyöräillessäni maatilan isäntiin, joilta kyselin olivatko he nähneet ponia kärryjen kanssa. Vastaus riipaisi sisintä, kukaan ei ollut nähnyt heijastimiin vuorattua poniani... Epätoivo alkoi vallata mieltäni, jälkiä ei näkynyt missään. Kiertelimme auton kanssa monta kilometriä, monesta eri suunnasta. Kävimme katsomassa tallilta, ei näkynyt jälkeäkään ponista. Kävimme vielä epätodennäköisimmässä paikassa, kunnes palasimme vielä tallille ja kiersimme tarhojen edestä. Heijastimet kiiluivat alimmassa tarhassa, jonne tallin omistaja oli aiemmin vienyt kaikki peltotyökalut, Petterin vanha tarha. Ainoa tarha, jossa portit olivat täysin auki. Nousin äkkiä ulos autosta ja juoksin ponin luo. Siellä se nurkassa seisoskeli kylmän viileästi, kärryt olivat jumissa kyntöaurassa. Irrotimme nopeasti kärryt ja talutin ponin talliin. Tutkiessani varusteita ja ponia, ainoa rikkinäinen varuste oli takajalan pinteli. Kiitin itseäni kun olin käärinyt tänä aamuna ne takasiin. Olisi muuten ollut jalassa se syvä haava...

Petteri ei kuitenkaan selvinnyt vapaa päivällä vaan nousin sitkeästi selkään ja päätin ratsastaa töihin. Kerrankin selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja etsintäpartiolla. Huhhuh... Reissun jälkeen opettelimme uudestaan ajolle ja hommasin kovemmat kuolaimet, näin ei saisi käydä enää ikinä!!!

Joulukalenteri - Luukku 11

Toistaen hieman viime vuotta, mutta koska en silloinkaan avannut kaikkia luukkuja, niin en tee sitä nytkään.

Mistä nämä kysymykset?

Päivän kysymys:

Mikä on ollut parhain/kaunein/ihanin kokemuksesi hevosen kanssa?

Laitetaan vaan kulunut vuosi ajaksi, mutta silti näitä on vaikea valita. Kuten aiemminkin, kuvaillaan parhain, kaunein ja ihanin kokemus tältä vuodelta hevosiin.

1.6.2014

Ehkä kuitenkin se parhain muisto löytyy kesäkuun 1. päivältä kun lähdimme Petterin kanssa Laukaaseen työssäoppimaan. Ensimmäinen maastolenkkimme. Petteri hirnui koko matkan ja käveli niin rehvakkaasti. Ponin kuntoutus oli vasta alussa, joten muita askellajeja emme päässeet vielä kokeilemaan. Maastot kyllä vakuuttivat meidät molemmat ja silloin jo tiesin, että täältä olisi meidän molempien vaikea lähteä. Ilmapiiri ei heti alusta asti ollut lupaava, mutta kesän myötä sekin muuttui; saimme molemmat ikuisia ystäviä.

Kaunein kokemus sijoitetaan ihan alkuvuoteen kun kuljin silloinkin työssäoppimassa ravitallilla n. 8km päässä silloisesta kotitallista. Milläs muullakaan matka olisi taittunut paremmin kuin parhaan ystävän selässä tai kärryillä. Valitettavasti yhtään kuvaa ei tullut otettua itse matkasta, joka oli aina paras osa päivää. Sää oli silloin lähes lumetonta, tiet olivat jäässä ja silloin tällöin taivaalta satoi lunta. Ei tarvinnut kaatua pyörällä, ei tarvinnut miettiä onkohan aura jo käynyt. Matkaa taitettiin lähes tunti joka aamu ja illalla samainen matka taittui reilussa puolessa tunnissa. Molemmat olimme vuorauttu heijastimien peittoon, samoin kuin kärrytkin. Toisinaan vastaan tuli ihmisiä, jotka olivat katselleet meitä ikkunasta aamuisin ja eräs äiti sanoi lapsensa aamuisin odottaneen meitä!

Ihanin kokemus olkoon kesän ainoan näkemäni varsan syntymä. Muutama viikko meni jännittäessä iltaisin, joko tänä yönä. Jo päivällä, 7.7., syntymä oli varmaa. Pääsin/jouduin vetämään maaston sinä päivänä, alkumatkan puheenaihe olikin vain ja ainoastaan se, jos Ruusu sattuisi varsomaan lenkkimme aikana. Onneksi niin ei käynyt ja ilta huipentui telkkarista seurattavaan varsomiseen, jota loppujen lopuksi avusti tamman omistaja. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

10.8.2014